Niin vaan kävi, ja ne pään sisältä kuuluvat äänet vei voiton. Viime viikon loppu on kahlattu sellasessakin hiilarimeressä, ettei tosikaan. Toiset kutsuu sitä itsesääliksi. Kun mä en pysty ja mä en osaa ja mä en sitä ja mä en tätä. No, sitähän se on. Kun luovuttaa täysin, niin tovin (tai toisenkin) pyörii sielä itsesäälin luvatussa maassa, kunnes (toivottavasti) havahtuu jossain kohtaa ja sanoo itselleen "Mee nyt helvetti kotiis ja kasva aikuseksi".
Me päätettiin ukon kanssa molemmat, että tämän viikon maanantaina (eli eilen), palataan ruotuun ja siihen omaan ruokavalioon ja liikuntatottumuksiin. Samalla se ukkeli lähti töihin useamman sadan kilometrin päähän. Mä huomaan tässä kaavan. Kun se ukkeli on kotona, mun on tosi vaikea pysyä kaidalla tiellä (vaikka se ukkokin syö terveellisesti, ei herkuttele jne jne) ja kun se lähtee pois, mä teen into tiukas kaalilaatikkoa pariksi kuukaudeksi ja tämä homma rullaa. Jännä juttu. Mut niinhän ne väittää, että parisuhteessa lihoo. Tämmönen on/off (tarkoitan siis sitä kun on sama osoite, mutta viikot ollaan eri paikoissa) kaukosuhde on sitten jotain jojoilua? Vai onko tämä se 5:2 dietti? :D
No mutta, no mutta. Jutun otsikkoonkin liittyen mulla oli sanottavaa. Mulla on ongelma. Pään sisällä. Paha ongelma. :D Haluaisin, että tämä mun muutos tapahtuisi mieluiten yhdessä yössä ja se on tosi perseestä. Mulle on monet sanoneet, että "puoli kiloa viikossahan on jo voipaketti". Niinpä, niinhän se on. Mut kun se ei riitä. Tähän kaikki tai ei mitään -aivovammaan alkaa pikkuhiljaa oma käpy kärähtää. Miten saada aivot pois päältä? Ja sitten kun tämä ajatus saa ylivallan korvien välissä, se on menoa ja siitä seuraa tuo ensimmäisen jakson teksti. Luovuttaminen.
Ensimmäistä kertaa piiiiitkään aikaan, asetin itselleni aikatavoitteen. Pysykää kuulolla, perehdyn siihen vähän enemmän seuraavassa postissa! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti